Ylioppilasliikkeen kuolonkorinat

Tänään järjestettiin
valtakunnallisten opiskelijajärjestöjen mielenosoitus, jonka jätin
väliin osin protestina ja osin kiireiden vuoksi. Erityisesti Suomen
ylioppilaskuntien liitto (SYL)
on toiminnan puutteellaan ja
huonolla koulutus- ja sosiaalipoliitisella vaikuttamisella pettänyt
opiskelijajäsenensä. Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien
liitto (SAMOK)
on ollut
aktiivisempi, mutta viime vuosiin asti se on ollut vaikutusvallaltaan
pikkutekijä edelliseen verrattuna.

 

Surkeata koulutuspolitiikkaa

 

Koulutuspolitiikan osalta en tiedä
yhtään asiaa, mitä ylioppilasliike olisi saanut aikaan viime
vuosina. Opiskelupaikkoja on nykyisen hallituksen aikana vähennetty,
valtion rahoitusta yliopistosektorille leikattu ja nämä heijastuvat
suoraan opiskelijamääriin ja opetuksen tasoon. Ylioppilasliike ei
ole ollut aloitteellinen yliopistomaailman kehittämisessä, vaan
lähinnä reaktiivisesti ja ponnettomasti on vastustanut
koulutuksesta leikkaamista.

 

Missä ovat aloitteet kesälukukausien
opetuksen laajentamisesta, uusien teknologien hyödyntämisestä
opiskelussa (esimerkiksi tiedekuntetenteissä) ja muista ratkaisuista
joiden avulla työuria voitaisiin lyhentää potkimatta
opiskelijoita päähän? Aloitteellinen ja vaihtoehtoja tarjoava
vaihtoehto on tehokkaampi tapa vaikuttaa kuin potkia muuttuvaa
maailmaa vastaan.

 

Kaukana ovat ne ajat, kun
ylioppilasliike muutti maailmaa ja keskellä Suomen historian kovinta
lamaa sai ajettua läpi opiskelijarahapainoitteisen uudistuksen
opiskelijoiden sosiaaliturvaan (vuonna 1992). Nykyään
ylioppilaskunnat tuntuvat vain järjestävän vuosijuhlia, jakavan
ilmaista rahaa ympäri yliopistoa ja vaikuttavan politiikkaan vain
luonnonsuojelun ja muiden ”hyvien asioiden” nimessä.

 

Mikä varten ylioppilaskunnat ovat
aikoinaan muodostettu? Minusta vastaus on yksiselkeinen: valvomaan
yliopistossa opiskelevien etuja ja ottamaan vahvasti näiden asioiden
puolesta kantaa yhteiskunnassa. Joskus historiassa ylioppilaskunnassa
on ollut aika jolloin tätä mandaattia on käytetty laajemmin kuin
Urho Kekkonen presidentin
valtaoikeuksia, mutta sille on ollut myös kysyntää. Monet
kauhistelevat taistolaisten toimintaa yliopistossa noin 40 vuotta
sitten, mutta moniko muistaa ylioppilaiden aktiivisen merkityksen
Suomen itsenäistymisen alkuaikoina melkein sata vuotta sitten?

 

Opiskelijaliikkeet
ovat perinteisesti olleet kovan paineen alla ympäröivässä
yhteiskunnassa. Työelämän etujärjestöt ovat surutta pyrkineet
kasvattamaan omien edunvalvottaviensa etujä opiskelijoiden
kustannuksella, ja ylioppilasliike on voimakkaasti pyrkinyt
puolustamaan opiskelijoiden asemaa. Toisaalta myös yhteistyötä on
tehty: työmarkkinajärjestöt ja opiskelijajärjestöt eivät voi
väittää, etteikö toinen osapuoli osaisi omaa erikoisaluettaan
koskevista asioista tarjota tärkeätä tietoa päätöksentekoon.

 

Säälittävää ja demoralisoivaa
sosiaalipolitiikkaa

 

SYL on viime
vuosina taantunut pessimistiseksi ja defensiiviseksi järjestöksi
sosiaalipolitiikkansa osalta. Järjestö ei ole vuoden 2007 jälkeen
kyennyt edes vaatimaan opiskelijarahan korottamista edes vuoden 1992
reaaliselle tasolle, vaan on pyrkinyt vain häviämään
mahdollisimman vähän
. Vuonna
2011 järjestetty opintotuki indeksiin-kampanja oli tavoitteiden
osalta jo surkeasti asetettu: vaikka tavoitteet olisi saavutettu
100-prosenttisesti olisi opiskelijoiden asema todellisuudessa
heikentynyt. Loppujen lopuksi koko kampanja epäonnistui surkeasti:
hallitusohjelmaan kyllä kirjattiin tavoite asettaa opintotuki
indeksiin vuonna 2014, mutta sen toteutumiseksi ei annettu mitään
sitovia takeita

 

Opiskelijat
ovat edelleen ainoa suuri ihmisryhmä Suomessa, joilla ei ole
oikeutta edes sosiaaliturva perusosaan. Saadakseen edes
toimeentulotuen perusosan opiskelijan tulee nostaa lainaa, mikä
näinä epävarmoina aikoina on todella huolestuttavaa. Nykyisellä
politiikalla ylioppilaskunnat ja hallitus tekevät Suomen nuorisolle
todellisen karhunpalveluksen: köyhemmillä nuorilla ei enää tätä
menoa pian ole mahdollisuutta opiskella korkea-asteella. Palaammeko
opiskelijajärjestön siunauksella takaisin luokkayhteiskunnaksi?

 

Tiedän,
että menneisyydessä opiskelut pääosin rahoitettiin
opintolainalla. Tuolloin elinkustannukset olivat kuitenkin paljon
pienemmät, ja työpaikka oli taattu vaikka opinnot olisivatkin
jääneet kesken.

 

Ylioppilaskuntien pakkojäsenyys?

 

Olen viime aikoihin asti vankasti kannattanut ylioppilaskuntien
pakkojäsenyyttä ja varauksella myös sen laajentamista
ammattikorkeakouluihin. Tämän perusteena on kolme pääasiallista
syytä:

 

  1. Opiskelijaliikkeen vaikutusvallan turvaaminen suurella jäsenmäärällä

  2. Opiskelijoiden koulutus- ja sosiaalipoliittisen edunvalvonnan
    resurssien turvaaminen

  3. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön rahoituksen keräämisen
    turvaaminen (tätä pyritään myös laajentamaan useimpiin
    ammattikorkeakouluihin)

 

Kuitenkin ylläolevista perusteista 1 ja 2 on ylioppilasliikkeen oman
toiminnan puuttumisen vuoksi poistuneet ainakin toistaiseksi. Mikäli
YTHS:n jäsenmaksut pystytään keräämään muutenkin ja
pakkojäsenyydestä voidaan luopua sen järjestämisen vaarantumatta
voisin hyvin kannattaa ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden purkamista.

 

Lisäksi ainakin Helsingin yliopiston ylioppilaskunta on mielestäni
syyllistynyt perusteettomaan mälläämiseen opiskelijoiden rahoilla,
jonka vuoksi ylioppilaskunnan jäsenmaksu on voimakkaasti noussut
viime vuosina. Kerätyillä jäsenmaksuilla ei ole vahvistettu
opiskelijoiden sosiaali- ja koulutuspoliittisen tai edes
kunnallispoliittisten etujen valvomiseen suunnattuja resursseja.

 

Välillisesti ylioppilaskuntien pakkojäsenyys heijastuu myös SYL:n
rahoitukseen. Sekä SYL että SAMOK keräävät rahoituksensa pääosan
ylioppilaskunnilta ja opiskelijakunnilta kerätyiltä vuosittaisilla
jäsenmaksuilla, jotka perustuvat jäsenmääriin.

 

Miten eteenpäin?

 

En halua tällä kirjoituksella vaatia korkeakoulujen
opiskelijakuntien alasajoa. Haluan herättää näiden toimijat
ajamaan rohkeasti opiskelijoiden asiaa, ja samalla herättää
rivijäsenet vaatimaan että heidän rahojaan käytetään
tehokkaasti heidän etujensa valvomiseen.

 

Myös ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä voidaan mielestäni jatkaa,
mikäli sen avulla ylioppilasliike pystyy valvomaan ja toteuttamaan
opiskelijoiden etuja tehokkaasti. Tämä voidaan kansallisella
tasolla toteuttaa vain aktiivisella ja tehokkaalla koulutus- ja
sosiaalipolitiikalla. Mutta on parempi, että opiskelijaliike toimii
hyvin pienemmällä, aktiivisella jäsenmäärällä kuin että se
toimii huonosti suurella ja passiivisella jäsenmäärällä.

 

Toivon, että ylioppilaskunnat, opiskelijakunnat ja näiden
kattojärjestöt ottavat aktiivisen otteen suomalaiseen
yhteiskuntaan. Yksittäiset mielenosoitukset eivät korvaa aktiivista
ja pitkäaikaista yhteistyötä poliitikkojen, virkamiesten ja muiden
järjestöjen kanssa.

 

Kirjoittaja on
toiminut aktiivisesti mukana sekä ammattikorkeakoulujen että
yliopiston puolella koulutuspolitiikassa. 

eskovirri
Sitoutumaton Espoo

35-vuotias pokerinpelaaja ja sijoittaja. Poliittisesti sitoutumaton.

Nykyään Espoosta, aiemmin Helsingistä. Valtiotieteiden maisteri (poliittinen historia, HY). Poliittisesti keskellä oleva pragmaattinen järkiliberaali. Arvostan suoraa ja rehellistä puhetta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu